Miksi lapsentekohommat ei innosta?

Istuin tässä yhtenä päivänä töissä teetauolla ja lueskelin hesaria. Lehdessä oli kolumni nuorten innottomuudesta tehdä lapsia. Kirjoittaja oli huolissaan siitä, ettei aiemmin tässä kuussa uutisoitu fakta syntyvyyden laskusta nostanut enempää keskustelua. Hän huomautti, että kun viimeksi syntyvyys oli näin alhaisella tasolla, hallitus teki toimenpiteitä, jotka tekivät lasten teosta houkuttelevampaa. Kolumnissa kirjoittaja nosti myös esiin, että kaikkien kannattaisi hankkia lapsia, jotta voisi oppia itsehillintää ja ryhdikkyyttä. 

Lukiessani kolumnia kuuntelin sivukorvalla vieressä istuvien työtovereideni keskustelua. He pohtivat, mikseivät heidän lapsensa vielä tee lapsia. On se kuulemma todella outoa, ettei kolmen vuoden avioliiton jälkeen kuulu lapsia. Heitä huoletti, että heidän jälkikasvunsa panostaa aikansa ja tarmonsa työuraan eikä hanki lapsia ollenkaan. Kuitenkin samaan hengenvetoon he harmittelivat sitä, että monelle isovanhemmalle lapsenlapset tarkoittavat runsasta lastenhoitoa.

Olen ollut pian kolme vuotta naimisissa ja valmistumisestanikin on melkein vuosi, joten voitte kuvitella, kuinka paljon olen saanut kuulla uteluja lasten hankkimisesta. Monella tuntui olevan ajatus, että kunhan valmistun ja saan työpaikan, niin vauvatehdas pyörähtää käyntiin. Minusta on oksettavaa, että vielä näin 2010-luvulla monien ihmisten olettamuksena on, että naisen kuuluu tehdä lapsia ja että heille joutuu perustelemaan, miksei ole juuri nyt tekemässä lapsia. No, saavatkohan miehet kuulla samanlaisia uteluita? 

Naisten päivänä nostettiin esiin, kuinka monet naiset menettävät työnsä tullessaan raskaaksi määräaikaisen työn aikana. On myös puhuttu siitä, kuinka naisen euro ei voi nousta miehen euron tasolle niin kauan, kuin naisen vastuulla on olla kotona hoitamassa lapsia. Viime kuussahan Sirpa Selänne kohautti kommentillaan kotiäitiydestä. Hänen mukaansa on hullua, että naiset haluavat tasa-arvoa. Naisen tulisi tehdä päätös kotiäitiyden ja työssäkäynnin välillä, sillä nainen ei voi saada molempia.

Olen aistivani äitiys-asiassa sukupolvien välisiä eroja. Kun Jutta Urpilainen ilmoitti, ettei lähde mukaan presidenttikisaan perhesyistä, tuumasi kuusikymppinen tuttuni, että "Hyvä, oikea valinta". Kysyin häneltä, olisiko hän samaa mieltä, jos kyseessä olisi Jussi Urpilainen. Vastaus kuului "ei". Siinä näkee meidän välisen eron, minun mielestäni sillä ei saisi olla väliä, onko kyseessä äiti tai isä. Niin kauan kuin ihmiset ajattelevat näin, tasa-arvo ei voi toteutua. Se oli ok, että Juha Sipilä otti vastaan pääministerin viran juuri, kun hänen poikansa kuoli, mutta mitä jos kyseessä olisi ollut Jonna Sipilä? Olen varma, että hänen päätöstään ja äitiyttään olisi kyseenalaistettu.

Minua saa ihan vapaasti sanoa itsekkääksi ja epänaiselliseksi ihmiseksi, mutta rakastan vapautta. Rakastan sitä, että saan vapaa-ajalla tehdä ihan mitä haluan, saan käyttää aikaa ja rahaa harrastuksiin ja saan nukkua viikonloppuaamuisin pitkään. Minusta on ihanaa, että arki ei ole täynnä lapsen mukanaan tuomia rutiineja. En sano, ettenkö jossakin vaiheessa saattaisi haluta lapsia, mutta tällä hetkellä haluan suunnata energiani uraani, harrastuksiini, puolisooni, perheeseeni ja kavereihini.

Summa summarum: vaikkei itseäni muutenkaan tällä hetkellä kiinnosta lapset, tekee yhteiskunnan ilmapiiri ja hallituksen päätökset lasten hankkimisesta vielä epäkiinnostavampaa. Minä en todellakaan aio "uhrata" elämääni lapsille. Haluan, että äideillä ja isillä on yhtälaiset mahdollisuudet toteuttaa esimerkiksi työhön liittyviä unelmiaan. Mielipiteeni on se, että kukin tekee elämällään mitä tahtoo ja miten parhaaksi näkee. Toivoisin, että lapsettomia ihmisiä, ja varsinkin lapsettomia naisia halveksuva ilmapiiri muuttuisi. Toivoisin myös, ettei äitiys (tai isyys) muodostuisi esteeksi työuralle.

Mitä ajatuksia tämä sinussa herättää?