Ennen oli perhe. Perhe, joka kesti kaiken yhdessä. Nykyään on avioliitto ja lapset. Avioliitto ja lapset muodostaa perheen, mutta se ei välttämättä kestäkään kaikkea yhdessä.
Nämä asiat nousivat esille, kun juttelin äitini kanssa avioehdosta. Vanhemmillani ei ole avioehtoa. Äiti on hoitanut viisi lasta kotona ja on tällä hetkellä eläkkeellä. Jos vanhemmilleni tulisi joskus avioero, äitini olisi taloudellisesti aika huonossa tilanteessa.
Olen aina ajatellut vanhempiani perheenä, en kahtena yksilönä, jotka ovat avioliitossa. En ole koskaan ajatellut, että he voisivat erota, että perhe voisi hajota. Minulla on aina ollut turvallinen olo perheeni kanssa enkä ole koskaan ajatellut, että perhesiteet lopullisesti katkeaisivat, vaikkakin hetkittäisiä välirikkoja on ollut.
Sehän perheestä tekee vahvan. Luottamus, ettei kukaan perheenjäsenistä häviä elämästäni, vaikka miten kovasti otettaisiin yhteen. Tähän on vaikuttanut myös se, ettei lähes ketkään peruskouluaikaisisten koulukavereiden vanhemmista ollut eronnut. Voisi sanoa, että avioerot eivät olleet millään muotoa lähellä minua lapsena.
Äitini pukahti ärsyntyneenä: "Me kasvoimme erilleen. Mikä ihmeen syy sellainen on ottaa avioero?" Hän ihmetteli, miksei nykypäivänä jakseta nähdä vaivaa suhteen ylläpitämiseen. Äiti huomautti myös perhesurmien lisääntymisen ja mustasukkaisten ex-puolisojen aiheuttamat surmat. Nykypäivänä pettäminenkin on paljon enemmän tapetilla.
Itse ajattelen tulevan avioliittoni perheenä. Kahden ihmisen muodostamana perheenä, josta ei noin vain lähdetä kävelemään. Perheenä, joka kestää ja kasvaa yhteen.
Itse peräänkuuluttaisin luottamuksen lisäksi vastuun ottamista ensin itsestä avioliiton toisena osapuolena. Tottahan toki ihmiset "kasvavat erilleen", jos ongelmista ei osata, haluta tai pystytä keskustelemaan. Lopulta ollaan sellaisessa katkeruuden ja passiivisuuden tilassa, että suhteen korjaaminen entiselleen on aika mahdotonta.
VastaaPoistaAvioliitto on verbi. Se on huoltamista, korjaamista, hellimistä ja kasvamista silloinkin, kun kaikki on hyvin. On väärin kuvitella, että parisuhdetta tulisi huoltaa vasta sitten, kun niitä ongelmia tulee. Avioliitto on kokopäivätyö. Näistä ajatuksista kirjoittelen lisää blogissani: http://avioliitonalkeet.blogspot.fi/2013/09/avioliitto-on-verbi.html
Totta haastelet. Kokopäivätyö ja samalla unelmaduuni. :)
PoistaIhana teksti! Ei voisi paljon paremmin sanoa. Ihan tuli tippa linssiin :')
VastaaPoistaOi että, kiitos! :)
PoistaMinusta yksi tärkeä seikka on myös se, että ensin kasvaa itse aikuiseksi, vastuulliseksi ja itsenäiseksi ja sen jälkeen vasta jakaa elämän toisen kanssa. Siksi olen itse henkilökohtaisesti sitä mieltä, että jokaisen olisi hyvä asua nuorena jonkin aikaa ihan yksin, koska se kasvattaa itseluottamusta ja opettaa vastuuta ja myös pärjäämisen tunnetta. Kun itsetunto, vastuullisuus, aikuisuus ym. on molemmilla kunnossa, luo se osaltaan hyvää pohjaa avioliitolle tunteiden, kunnioituksen ja luottamuksen rinnalla.
VastaaPoistaOlen samaa mieltä kanssasi. Tuskin itsekään olisin tämän ikäisen valmis avioliittoon, ellen olisi muuttanut pois kotoa 15-vuotiaana. :)
PoistaMutta tarina ei kerro tuleeko teille avioehto? :)
VastaaPoistaNiin, ei vielä kerro. Palaan kyllä asiaan myöhemmin, kunhan keskustellaan asiasta. :)
PoistaHih, minä pidän minua ja miestä (ja meidän pikkukoiraa) jo nyt pienenä perheenä :)
VastaaPoista:) Meillä perhe taitaa muodostua minusta, miehestä ja bonsaipuukokoelmasta. :D
PoistaHei,
VastaaPoistavaikka vaikuttaa vahvasti siltä, ettei äitisi tarvitse muutenkaan asiasta olla huolissaan, huomauttaisin, että avioehdon puuttuminenhan on nimenomaan hyvä tilanne vähemmän varakkaalle puolisolle, koska Suomessa vallitsee niin sanottu lykätyn yhteisomistuksen periaate avioliittolaissa - toisin sanoen, jos ero tulee, eikä avioehtoa ole, kumpikin saa yhteenlasketun omaisuuden laskennallisesta arvosta tasan puolet. Avioehto suojelee tältä puolitukselta nimenomaan varakkaampaa puolisoa :)
Totta. Tarkoitin tässä kuitenkin lähinnä äitini eläkkeen pienuutta. :)
Poista